Ajatuksen aiheita viime päivinä

Olen miettinyt kaikenlaista viimepäivinä.
Lähinnä lapsuuttani - jota en vain kykene muistamaan, asioita jotka olisin voinut tehdä toisin - ja millainen tilanteeni olisi nyt jos olisin tehnyt tietyt asiat toisin.
Oikeastaan minun pitäisi kirjoittaa työssäoppimisraporttia mutta nyt ei jotenkin vain tunnu siltä.

Inhoan koulunkäyntiä.
Enkä tunne itseäni luokkani jäseneksi, tuntuu että olen näkymätön muille - ikään kuin sillä olisi enää mitään merkitystä eihän minulla edes ole yhtään hyvää ystävää.
Luulin vielä muutama vuosi sitten etten päätyisi enää tähän pisteeseen mutta tässä sitä taas ollaan.

Kumpi on tärkeämpi: omat lapset vai lemmikki??

Niin, meidän isälle se olisi meidän jälkeen jäänyt kissa.
Mistään muusta se ei tunnu välittävän kuin siitä kissasta. Minä en kohta kuulkaas edes pidä koko eläimestä, se ei nykyään ole kuin tiellä se ei näe, sen hajuaistikin on ihan kuollut eikä sen kuulostakaan voi mennä takuuseen.
Se pyörii vain ympyrää ja kun hätä iskee niin se kuseskelee matoille. Kaikkihan tajuavat ettei tuosta mitään tule.
Siskoni on jo sanonut että kissa - ei väliä kuinka rakas se on meille kaikille on pakko viedä lopetettavaksi sillä noin ei voi jatkua.
Alan itsekin olla samaa mieltä, ei kuulkaas ole kiva heti herättyään nähdä lattialla pari kissan papanaa tai astua sen kuseen..kissamme on 19-vuotias se alkaa olla jo ihan liian vanha mutta isäni välittää siitä meitä enemmän.

Ainoa mikä häntä nykyään kiinnostaa onko kissa kenties kussut jonnekin. Onko sillä nälkä ja sitä rataa.
Me siskoni kanssa emme ole puoliksikaan yhtä tärkeitä.
En ole mustasukkainen vain ylenpalttisen VIHAINEN!
Ja myös väsynyt siihen että ´Kissa teki sitä ja tätä´ tai ´taas se kusi matolle´
Ja tänään kännykkäni hajosi kun se putosi laukustani suoraan sen kirotun elikon vesikuppiin, en pudottanut sitä se vain putosi. Ja kuka käski tunkea sen älyvajaan elikon vesikupin juuri siihen.
Mutta kaikkihan on aina minun syytäni. Saan varmasti tästä huudot kotona mutta kyllä minäkin aion oman osani sanoa.
Isäni saa kiittää onneaan ettei osaa edes käyttää tietokonetta saatikka varmastikaan vahingossa päästä katsomaan blogiani no sittenpähän hän tietäisi miten paljon tuskaa hän on minulle viime vuosien aikana aiheuttanut..

Mikä tämän aiheeksi?

Kuuntelee: Paramore - Decode
Mieliala: Suututtaa..

Niin nyt suututtaa..taas vaihteeksi.
Kerrankin kun meillä täällä paska-työssäoppimispaikalla päästäisiin ihmisten aikaan niin nuo paskat pakottavat minut sinne matikan tukiopetukseen vaikka olen jo käynyt siellä ahkerasti! Vihaan koko ainetta ja varsinkin sitä opettajaa joka minut määräsi tukiopetukseen (onnekseni voin todeta että hän lähti jonnekin päin Suomea terrorisoimaan muita ammattikouluja..)
Pitääkö tässä taas pyörtyä että saa osakseen ymmärrystä - niin joo en olekaan kirjoittanut siitä kun pyörryin vähän ennen Joululoman alkua:P

Meillä on siis n. 30 tuntia viikossa, kahdeksasta neljäään (se myös selittää miksen ole päikännyt sivujani, halua on ollut mutta jaksamista ei)
Sitten juuri päivä ennen loman alkua, illalla kroppani sanoi että nyt riitti.
Olin koulusta tai siis töistä tultuani niin väsynyt että menin nukkumaan, isäni soitti minulle joskus puoli kahdeksan maissa, en muista vastanneeni puhelimeen seuraavaksi muistan vain heränneeni tietokone pöytääni vierestä ja että minulla oli ihan kauhean huono olo!

Isäni tietenkin väitti etten minä pyörtynyt. Hän ei tosin nykyään tajua enää mistään mitään jos totta puhutaan..
Hän myönsi kyllä kuulleensa kolauksen yläkerrasta mutta väitti että olin vain unen pöpperössä kaatunut - ei minulta nyt siitä olisi mennyt taju..!


Mitäs muuta..Joulukin meni isäni takia pieleen.
Meillä oli katto alkanut vuotaa, ja hän sai raivarin siitä ja alkoi sitten kiukutella minulle ja siskolleni.
Ei kai se nyt meidän vikamme ollut?
Hän sitäpaitsi tiesi että katto vuotaa joka talvi..
Muuten joulu meni siinä Supernaturalin neloskautta katsellessa.
Kaverini kävi meillä yökylässä, tollotimme Buffy Vampyyrintappajan 2.kautta ja Screamin ykkösosaa.
Kumma kyllä heti seuraavana aamuna hänellä oli heti kiire juosta uusien koulukavereidensa luo..
Harley-chanin on hyväksyttävä se totuus että kaikki hylkäävät hänet ennen pitkää. Eikä se häntä erityisemmin haittaa..tai sitten haittaa.
Minusta on mukava olla yksin rauhassa pikkuhuoneessani mesettää Sainon kanssa, töllätä Narutoa koneeltani, tehdä leiskoja, kuunnella musaa, kirjoitella angsti-tarnoita..
Toisaalta kaipaan välillä seuraa tai jonkun jolle kertoa murheitani. Silloin kun ketään ei ole onhan aina tämä blogi.
Ja seuran puutteessa kirjoitan tarinoitani ja muistelen miten kivaa oli kun ystäväni vielä MUISTIVAT että olen olemassa.
Ei kai ole normaalia haluta olla yksin, mutta minusta vain tuntuu ette tämä paikka ole minulle sopiva.

Myönnän, olen lievästi liikuntarajoitteinen, en siis kuulu vammaisiin enkä ns. ´normaaleihin´ ihmisiin.
Minne sitten kuulun? No en ainakaan tänne..
Silloin kun kävin yläastetta, paikkani oli ystävieni luona, mutta nyt kun heitä ei enää ole en enää tiedä.
En viihdy koulussa muiden ihmisten luona, paikka jossa viihdyn jotenkin on oma synkkä huoneeni.